maanantai 13. heinäkuuta 2015

Ilman nettiä.

Heippa

Mä oon huomenna lähdössä mökille, saarelle, paikkaan jossa ei ole sähköä eikä todellakaan internettiä (tässä siis syy siihen, etten postaa ainakaan viikkoon). Musta tuntuu, että nykypäivän nuorisolle ihan yhtä paljon kuin aikuisillekkin, on tullut ilmiselväksi asiaksi päästä joka päivä nettiin jonkinlaisella älylaitteella. Voin ihan täydellä omatunnolla myöntää, että se on mulle myös aika ilmiselvä asia.

Kun koko maailma on omien sormien ympärillä, on vaikeaa olla käyttämättä sitä mahdollisuutta hyväksi. 

Internetin yksi monista hyvistä puolista on muunmuassa se, miten sen avulla voi tutustua moniin uusiin ihmisiin ja pysyä yhteydessä vanhoihin tuttuihin. Vanhan koulukaverin osoite vaihtunut ja haluaisit pitää yhteyttä? Etsi hänet Facebookista ja pistä siellä viestiä. Sama pätee muihinkin sosiaalisiin medioihin.

Meillä oli protulla tosiaan someton päivä, mikä tarkoitti sitä, että meiltä otettiin yhtenä iltana puhelimet pois ja ne saatiin takaisin vasta seuraavana iltana. Meillä oli koko paikassa tasan yks kello, ja se oli keittiössä. Oli hauskaa huomata miten aluksi mahdottomalta vaikuttava haaste oli yllättävän helppoo. Eka ilta oli tosi hankala, kun ei tosiaan nähnyt kelloa mistään. Aamupäivällä mä huomasin etten edes muistanut, että mulla ei ollut kännykkää. Juttelin muiden kanssa vielä enemmän kuin yleensä, pelleilin ulkona ja hassuttelin tiimiläisten kanssa, enkä sitten loppujen lopuksi miettinyt kelloakaan lähes yhtään. Kokonais tuntimääräksi ilman puhelinta tuli noin 25 tuntia, ja oon tosi ylpee itestäni.

Varsinkin kesäsin mä yritän unohtaa puhelimen, mutta välillä se voi olla haastavaa. Mulla siihen auttaa esim se, että alotan jonkun mielenkiintoisen kirjan lukemisen, johon sitten yleensä jään koukkuun ja mun on pakko lukea se loppuun ennen kuin voin tehdä mitään muuta. Tai sitten treenailen sirkusjuttuja, pelaan sulkapalloa tai jotain lautapeliä tai otan aurinkoa.

Sammuttakaa välillä puhelin ja eläkää hetkessä.

xoxo, Anna

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Kirjota elämästä.

Okei.

Mä oon viimeaikoina huomannut, että pitää oikeesti arvostaa elämän pieniä iloja. Esimerkiksi yks tän viikon kohokohdista oli varmaan toi, kun äsken juoruiltiin kaverin ja sipsien kanssa kylvyssä, nauraen kaikesta. 

Mulla ainakin elämässä tulee vastaan pettymyksiä. Vähän liikaakin. Välillä joutuu pettymään ihmisiin, välillä asioihin, välillä säähän, välillä itseensä. Mut se on just se syy miks pitäisi muistaa ne arjen pienet ilot. Esim jos joku muu on tiskannut tai tyhjentänyt astianpesukoneen sun puolesta. 

Elämää on tosi vaikeeta pukea kirjaimiin, sanoihin tai lauseisiin. Sitä voi aina yrittää selittää, mutta se on usein pelkkää hakuammuntaa. Mä aijon nyt yrittää sitä ja toivon että onnistun mahdollisimman hyvin.

Elämä on rankkaa. Elämä saa nauramaan. Elämä saa itkemään. Elämään pitää asennoitua hyvin jos haluaa selvitä kunnialla loppuun asti. Mun elämä on ollut pitkä ja iso vuoristorata joka jatkaa kulkuaan menemällä ensin ylös ja sitten kovaa ja korkealta alas. Välillä joutuu tekemään päätöksiä, joita ei haluaisi tehdä. Välillä joutuu kohtaamaan tunteita, joita ei haluaisi kokea. Life's a bitch, am I right? 

Mä itse oon vielä lapsi, mutta mullakin on kohta aikuistuminen edessä. Ja se pelottaa. Paljon. Kaikki se vastuu itsestä ja omasta elämästä. Sekin kuuluu elämään. Ja on ihan normaalia ja okei, jos pelottaa.  Muutaman vuoden päästä mäkin muutan pois kotoa, ehkä jopa kokonaan uuteen kaupunkiin, uusiin piireihin. Löydän uuden lähikaupan, jossa käyvät vaan mä ja naapuritalon vanha setä. Hankin kissan jonka kanssa juopottelen teetä vapaapäivisin. 
Tai ainakin tästä mä unelmoin. Tavallaan. 

Elämässä täytyy tähdätä korkealle, koska muuten ei pääse minnekkään. 
Aim for the stars babe, you might just get the universe.

xoxo, Anna

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Keskellä yötä, kylmänä.

Kaikilla on joskus niitä öitä kun

ahdistaa.

Itkettää.

Tekee mieli huutaa ja kiljua.

Kaipaa rakkautta.

Tarvitsee jonkun lähelle.

Saa olla heikko.

Saa olla vahva.

Unohtaa kaiken.

Saa nauraa.

Tekee jotain tyhmää.

Haluaa tanssia.

Itkeminen ei riitä.

Uni ei tule.

Koko maailma on päälaellaan.


xoxo, Anna


lauantai 4. heinäkuuta 2015

We could be heroes.

Sun sankari?
-Äiti. Ja isä. 

Miksi?
-Äiti pitää musta huolta sekä hyvinä että huonoina aikoina. Tälläkin hetkellä oon kipeenä ja se huolehtii, että mulla on mahdollisimman hyvä olla. Kyl mulla ja äitilläkin on tosi paljon riitoja, mutta me päästään niistä yli. Äiti on jaksanut kestää mua jo tosi monta vuotta ja mä oon siitä kiitollinen. Äiti auttaa mua jos apua tarviin ja äidille voi avautuu asioista.
Isä sen takia koska oon aikalailla isän tyttö. Isä tuo mulle turvaa ja tukee tärkeissä asioissa. Isä uskoo muhun ja tietää mihin mä kykenen. Yritän aina saada isän ylpeeks, koska se ei aina näytä tunteitaan isosti. Isä myös muistaa muistuttaa, että aina ei tarvii olla prinsessa, vaikka oonkin aina sen pikkutyttö. 





Arvostakaa vanhempianne.

xoxo, Anna

torstai 2. heinäkuuta 2015

Hold me darlin'

Heipä hei.

Olen kesän suutelema. Minut on ottanut syleilyynsä raikas tuuli ja rusketusrajat. Tuoreet mansikat pitävät minulle seuraa riippumatossani ja päähäni pinttyneet aurinkolasit korostavat kasvojani. 


Tänään, 2.7., suuntasin perhetuttujen kanssa Suomenlinnaan. Lämpömittari noin kahdessakymmenessäkolmessa celsiuksessa, suorassa auringossa, oli oikeastaan ihan mukava tallata.


Mustikkamunkki ja Jaffa piristivät mun päivää huomattavasti, ottaen huomioon, että mun vesi oli tossa vaiheessa jo todella lämmintä. Kyseiset herkut taidettiin nauttia cafe Piperissa. 


Me kierrettiin melkein koko saari, rennosti kävellen, enkä ole pitkään aikaan nähnyt niin kauniita maisemia. Aurinko heijastui vedestä ja kasveja jokapuolella. Mä jopa (näiden parin kuvan ottoa lukuunottamatta) unohdin kännykän laukkuun, mikä tuntui aika vapauttavalta ja kivalta. Toki mun jalat oli tämän reissun jälkeen ihan rikki, mutta se oli todellakin sen arvoista.

xoxo, Anna