tiistai 15. syyskuuta 2015

Hetken kun odottaa

Hetken kun odottaa 
ehtii huomata miten maailma muuttuu kun silmiä räpäyttää. Keski-iän kriisitä kärsivä noin nelikymppinen nainen katsoi minua pieni pelon pilke silmäkulmassa, kun istahdin häntä vastapäätä leveä hymy huulillani. Hän tarkasteli ensin, olisinko sattumoisin eksynyt mielisairaalan sijasta junaan, enkä tarkkaan tiedä mihin tulokseen hän tuli. Silmälasien takaa heijastuivat pikkuhiljaa himmenevät silmät, jotka täyden toimistotyöviikon jälkeen halusivat sulkeuta ja viedä omistajansa kiertämään maailmaa. Annoin musiikin pauhata korvissani, mutta se ei ollut suurin syy hymyyni. Hymyilin, koska minusta tuntui siltä. Hymyilin, koska tiesin sen pukevan minua paremmin  kuin liiasta puhumattomuudesta kokonaan mykäksi menneet huulet, jotka eivät enää ikinä kääntyisi kohti Aurinkoa. Pian kyseinen nainen nousi ylös, nappasi lattialla olleen laukkunsa ja astui junasta ulos. Näin ikkunasta, kuinka hän käveli huonon ryhdin saattelemana päämääräänsä kohti. Räpäytin silmiäni ja samassa, minä olin tuo nainen. 

Anna

2 kommenttia: